K‑vitamiinia on totut­tu pitä­mään veren­hyy­ty­mis­vi­ta­mii­ni­na ja se on aika­naan nimet­ty­kin tämän vai­ku­tuk­sen mukaan (K = koa­gu­la­tion). Nyky­ään K‑vitamiinin tie­de­tään kui­ten­kin ole­van tär­keä teki­jä myös luus­ton vah­vis­ta­mi­ses­sa ja täs­sä teh­tä­väs­sä sil­lä on syner­gis­ti­nen vai­ku­tus D‑vitamiinin kans­sa.

K‑vitamiinin vai­ku­tus luus­sa

Luus­to uusiu­tuu jat­ku­vas­ti; hajot­ta­ja­so­lut syö­vät van­haa luu­ta ja raken­ta­ja­so­lut paik­kaa­vat tilan­teen muo­dos­ta­mal­la uut­ta luu­ta. Uusi luu on aluk­si peh­me­ää ja tar­vit­see mm. kal­siu­mia kovet­tuak­seen. K- ja D‑vitamiinit toi­mi­vat täs­sä tilan­tees­sa saman pää­mää­rän hyväk­si. D‑vitamiini edis­tää kal­siu­min imey­ty­mis­tä ravin­nos­ta ja akti­voi myös luun raken­ta­ja­so­lut tuot­ta­maan tiet­tyä pro­teii­nia, osteo­kal­sii­nia, joka puo­les­taan sitoo kal­siu­min luu­hun. Osteo­kal­sii­ni ei kui­ten­kaan voi suin päin toi­mit­taa teh­tä­vään­sä, sil­lä se on aluk­si epä­ak­tii­vi­ses­sa muo­dos­saan. K‑vitamiinin tär­keä osuus on akti­voi­da osteo­kal­sii­ni, jot­ta tämä kyke­nee kiin­nit­tä­mään kal­siu­min luu­hun ja vii­meis­te­le­mään luun kovet­ta­mis­vai­heen. K‑vitamiinin run­sas saan­ti onkin tut­ki­muk­sis­sa estä­nyt luun­mur­tu­mia. K‑vitamiini näyt­täi­si vai­kut­ta­van luun vah­vis­tu­mi­seen myös muil­la tavoin, mikä voi­si selit­tää jois­sain tut­ki­muk­sis­sa tode­tun yhtey­den vähäi­sem­piin luun­mur­tu­miin ilman sel­ke­ää vai­ku­tus­ta luun mine­raa­li­ti­hey­teen.  Selit­tä­vä teki­jä voi toki löy­tyä myös D‑vitamiinin ja kal­siu­min saan­nin erois­ta eri tut­ki­mus­ten välil­lä ja jopa saman tut­ki­muk­sen sisäl­lä yksit­täis­ten koe­hen­ki­löi­den välil­lä, sil­lä näi­tä ravin­toai­nei­ta ei kai­kis­sa tut­ki­muk­sis­sa ole kont­rol­loi­tu, vaik­ka ne ovat var­sin oleel­li­sia teki­jöi­tä luun muo­dos­tu­mi­ses­sa ja lujit­tu­mi­ses­sa. Joka tapauk­ses­sa, aina­kin yksi K‑vitamiinin tär­keis­tä vai­ku­tuk­sis­ta on mah­dol­lis­taa kal­siu­min kiin­nit­ty­mi­nen sin­ne, min­ne se kuu­luu­kin, eli luu­hun. 

Urhei­lus­sa ei voi vält­tyä tapa­tur­mil­ta, mut­ta vah­va luu ei mur­ru yhtä hel­pos­ti kuin peh­meä tai hau­ras luu. Huo­leh­ti­mal­la luun lujuu­des­ta voi aina­kin yrit­tää ehkäis­tä vaka­vam­pia luus­toon koh­dis­tu­via vam­mo­ja (mur­tu­mia) tai nopeut­taa nii­den paran­tu­mis­ta, jol­loin tree­ni­tau­ko jää lyhyem­mäk­si.

Samoin ikään­ty­mi­seen liit­ty­vää luun hau­ras­tu­mis­ta voi yrit­tää hidas­taa huo­leh­ti­mal­la luun lujuu­des­ta riit­tä­vän kal­siu­min sekä K- ja D‑vitamiinien saan­nin avul­la (lii­kun­nan lisäk­si). Ensim­mäi­nen oire hei­ken­ty­nees­tä luun lujuu­des­ta on useim­mi­ten luun­mur­tu­ma, joten luus­tos­ta kan­nat­taa huo­leh­tia jo ennen oirei­lua. 

K‑vitamiini on moni­puo­li­nen vai­kut­ta­ja

K‑vitamiinilla on myös mui­ta teh­tä­viä eli­mis­tös­sä. Näis­tä yksi on mat­rik­si-Gla-pro­teii­nin akti­voin­ti. Akti­voi­tu­nee­na tämä pro­teii­ni estää kal­siu­min kiin­nit­ty­mi­sen peh­myt­ku­dok­siin, mm. rus­toon tai veri­suo­nen sei­nä­mään, vähen­täen näi­den kalk­keu­tu­mis­ta. Tämä tie­to lisää K‑vitamiinin tär­keyt­tä kal­siu­min ’lii­ken­tee­noh­jaa­ja­na’ eli­mis­tös­sä. Jot­kut tut­ki­jat ovat arvioi­neet mat­rik­si-Gla-pro­teii­nin ole­van jopa tär­kein veri­suon­ten kalk­keu­tu­mis­ta estä­vä pro­teii­ni. 

K‑vitamiinin tut­ki­mus on täl­lä het­kel­lä aktii­vis­ta ja eli­mis­tös­tä on löy­det­ty usei­ta K‑vitamiinin akti­voin­tia vaa­ti­via pro­teii­ne­ja, joi­den teh­tä­viä ei vie­lä tun­ne­ta. Täs­tä syys­tä on toden­nä­köis­tä, että uusia K‑vitamiinin vai­ku­tus­koh­tei­ta — samoin kuin tar­ken­nuk­sia nykyi­siin tie­toi­hin — tulee sel­viä­mään lähi­vuo­si­na. 

K‑vitamiinin läh­teet

K‑vitamiinin kak­si pää­muo­toa ovat K1ja K2, jois­ta jäl­kim­mäi­seen lukeu­tuu monia eri ala­muo­to­ja. 

K1on kas­vi­kun­nan tuo­te ja ravin­tom­me pää­asial­li­nen K‑vitamiinimuoto. Par­hai­ta saan­ti­läh­tei­tä ovat (tum­man) vih­reät vihan­nek­set; leh­ti­kaa­li, pinaat­ti, maus­teyr­tit, brok­ko­li, ruusu­kaa­li, sekä näi­den lisäk­si ryp­siöl­jy. Vaa­ti­mat­to­mam­pia läh­tei­tä ovat mm. leh­ti­sa­laa­tit, kii­vi, avo­ka­do, kerä­kaa­lit ja olii­viöl­jy. Eli­mis­tön suu­rim­mat K1-pitoi­suu­det löy­ty­vät mak­sas­ta, mis­tä käsin tämä vita­mii­ni­muo­to näyt­tää vai­kut­ta­van eri­tyi­ses­ti veren hyy­ty­mi­seen. K2-muo­toa löy­tyy vaih­te­le­vat mää­rät mm. broi­le­ris­ta sekä punai­ses­ta lihas­ta (ml. mak­sa), hapan­kaa­lis­ta, juus­tos­ta ja kana­mu­nas­ta. K2-vita­mii­nin hyvä läh­de on myös hapa­tet­tu soi­ja­val­mis­te nat­to, joka on Japa­nis­sa suo­sit­tu perin­ne­ruo­ka. Eli­mis­tö voi myös itse muun­taa osan ravin­to­pe­räi­ses­tä K1-vita­mii­nis­ta K2-muo­toon, mikä tapah­tuu mah­dol­li­ses­ti kudok­sis­sa, sil­lä K2-muo­toa löy­tyy ker­ty­nee­nä moniin kudok­siin. Myös suo­lis­to­mik­ro­bim­me voi­vat tuot­taa K2-vita­mii­nia pak­susuo­les­sa, mut­ta sen imey­ty­mi­nen ja hyö­ty eli­mis­töl­le ovat epä­sel­viä.

Pal­jon­ko K‑vitamiinia tar­vi­taan?

K‑vitamiinille ei ole täl­lä het­kel­lä ole­mas­sa viral­li­sia saan­ti­suo­si­tuk­sia, eikä toi­saal­ta K‑vitamiinin mit­taa­mi­nen veres­tä anna luo­tet­ta­vaa kuvaa sen saan­nis­ta. On aja­tel­tu, että veres­tä voi­tai­siin mita­ta epä­ak­tii­vi­sen osteo­kal­sii­nin (kal­siu­mia luu­hun kiin­nit­tä­vä pro­teii­ni) osuut­ta koko­nais­mää­räs­tä ja että tämä pitoi­suus kuvas­tai­si K‑vitamiinin koko­nais­saan­tia. Mitä enem­män K‑vitamiinia saa­daan ravin­nos­ta, sitä vähem­män veres­tä löy­tyy akti­voi­mat­ta jää­nyt­tä osteo­kal­sii­nia ja sitä parem­min voi­daan aja­tel­la kal­siu­min ohjau­tu­van oikeil­le pai­koil­leen eli­mis­tös­sä. 

K1ja K-vita­mii­nien ei täl­lä het­kel­lä tie­de­tä ole­van myr­kyl­li­siä suu­ri­na­kaan mää­ri­nä ravin­nos­ta saa­tu­na. Mah­dol­lis­ten ravin­to­li­sien käy­tön osal­ta annos­ko­ko jää oman har­kin­nan varaan. Toi­vot­ta­vas­ti voim­me lähi­vuo­si­na saa­da tut­ki­mus­tie­toa K‑vitamiinin opti­maa­li­ses­ta saan­ti­mää­räs­tä. Joka tapauk­ses­sa jo nyt on hyvä muis­taa syö­dä moni­puo­li­ses­ti (tum­man) vih­rei­tä kas­vik­sia, innos­tua maus­teyrt­tien käy­tös­tä, muis­taa ryp­siöl­jy ruo­an­lai­tos­sa tai salaa­tin kas­tik­keis­sa ja ehkä­pä tutus­tua hapan­kaa­liin­kin.

Take home ‑mes­sa­ge

Kos­ka luus­to uusiu­tuu jat­ku­vas­ti, täy­tyy uuden luun muo­dos­tuk­sen olla yhtä teho­kas­ta kuin van­han luun hajo­tus­kin on, jot­ta luu­mas­sa ja luun lujuus eivät vähe­ni­si. Tun­net­tu­jen luus­to­ra­vin­toai­nei­den, kal­siu­min ja D‑vitamiinin, lisäk­si tar­vi­taan K‑vitamiinia, jot­ta muo­dos­tu­vas­ta luus­ta saa­daan luja. Ensim­mäi­nen oire hei­ken­ty­nees­tä luun lujuu­des­ta on useim­mi­ten luun­mur­tu­ma, joten oirei­ta ei kan­na­ta jää­dä odot­te­le­maan, vaan huo­leh­tia luus­tos­ta jo nyt. K‑vitamiinin eri­tyi­nen roo­li on kal­siu­min kiin­nit­tä­mi­nen sin­ne, min­ne se kuu­luu­kin, eli luu­hun eikä peh­myt­ku­dok­seen (mm. veri­suo­nen sei­nä­mään). Näin ollen K‑vitamiini on tär­keä myös veri­suo­ni­ter­vey­del­le ja sik­si sen puu­tos voi lisä­tä monen­lais­ten sai­rauk­sien ris­kiä. Par­hai­ta K‑vitamiinin läh­tei­tä suo­ma­lai­ses­sa ruo­ka­va­lios­sa ovat (tum­man) vih­reät vihan­nek­set, ryp­siöl­jy sekä hapat­ta­mal­la val­mis­te­tut ruo­at (mm. hapan­kaa­li, juus­to).